(se nedan för svenska)
VALOKUVAGALLERIA HIPPOLYTE
Kalevankatu 18 B, 00100 Helsinki
+358 9 612 33 44, www.hippolyte.fi
Avoinna: ti-pe 12-17, la-su 12-16
Suljettu: 6.12.2008, 23.-26.12.2008 & 30.12.2008-1.1.2009
Ismo Kajander & Nina Rantala
5.12.2008 - 4.1.2009
Joulukuussa 2008 Valokuvagalleria Hippolyte täyttää kolmekymmentä vuotta ja gallerian juhlavuosi alkaa. Juhlavuoden kunniaksi Hippolyte on kutsunut neljä eri sukupolven valokuvataiteilijaa järjestämään näyttelyn dialogissa kutsumiensa tekijöiden kanssa. Näistä ensimmäinen, Ismo Kajanderin dialogi Nina Rantalan kanssa, avaa juhlavuoden 5.12.2008 - 4.1.2009.
Samaan aikaan Hippolyte Studiossa nähdään gallerian historiaa valottava dokumenttinäyttely.
Dialoginäyttelyiden sarjaa jatkavat maaliskuussa 2009 Ulla Jokisalo ja Leena Saraste, heinäkuussa Elina Brotherus ja Hannele Rantala sekä marraskuussa juhlavuoden päättävä Elina Relander.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ismo Kajander:
REMIX30 vuotta sitten vaimoni soitti minulle töihin. Toimin silloisen taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen yliopettajana. Vaimoni tiesi, totta kai, että olin miettinyt ja etsinyt jonkinlaista paikkaa pitää valokuvanäyttelyitä. Huomattuaan että silloisen asuntomme seinänaapurina ollutta pientä liikehuoneistoa tyhjennettiin, hän oli rientänyt kysymään tilan tulevaa kohtaloa. Se oli vapaa! Mainitusta puhelinsoitosta alkoi valokuvagalleria Hippolyten toiminta. Hyppään kuitenkin sen jälkeisien kymmenien tarinoiden yli tähän päivään.
Nyt ei soinut puhelin vaan tuli sähköpostiviesti: kutsu olla mukana Hippolyten 30-vuotisjuhlan näyttelysarjassa! Vaimoni soiton jälkeen en epäröinyt, mutta nyt epäröin senkin edestä. Enhän ole enää vuosiin käyttänyt valokuvausta varsinaisena ilmaisukeinonani. Intohimo valokuvaukseen täytti aikanaan lähes koko elämäni, mutta entäs nyt. Toisaalta tunsin lähes velvollisuudekseni myöntyä kutsuun. Taisin olla hieman imarreltukin ja suostuin. Vaikka muuhunkin annettiin mahdollisuus halusin osallistumiseni olevan valokuvausta, se oli selvä. Mieleeni oli palautunut eräs mieliteko...
Olipa intohimoni valokuvaukseen ollut vaikka kuinka iso, ei se koskenut valokuvauksen välineistöä. Silti eräs valokuvauksen osa-alue on niin sidoksissa tiettyyn kameraan, että minullakin niitä on kaksin kappalein. Kun yhden vuoden ajan kirjoittelin pieniä kolumneja silloiseen Valokuva-lehteen valitsin kolumnini otsikkokuvaksi kyseisen kameran, legendaarisen kinofilmikameran, Leican. Niinpä kun markkinoille muutama vuosi sitten tuli Leican digimalli seurasin tilannetta. En ajatellut kameran kokeilemista välineenä, vaan mietin kuvaajan ja kameran yhteyttä, josta aiemmin olin jotain kokenut. Olisiko sellainen mahdollista tällä uuden sukupolven välineellä?
Nyt näin mahdollisuuden kokeilla asiaa ja ennen kaikkea itseäni. Miten olisi jonkinlainen remix -juttu! Kun Leican maahantuoja Foka Oy suostui antamaan käyttööni Leica M8:n lähdin oitis Pariisiin. Taas kerran. Se on paikka, josta minulla on käsikäyttöisten kameroiden ajalta ehjimmät kuvasarjat. Lähdin remixaamaan!
Helppoa hommasta ei tullut. Jos ohitan aivan uuden välineen käyttöön liittyneet vaikeudet, jäivät jäljelle paljon suuremmat pulmat: onko minulla sittenkään asiaa ja kiinnostaako se ketään? Tajusin suostumiseni olleen joltisenkin itsekäs teko. Edellisen Hippolytessa pitämäni näyttelyn julkaisun kanteen kirjoitin: Luojani, itsekkyyttä kun olisit antanut. Nyt sitä näytti annetun!
Leica M8 muistuttaa niin paljon entisiä Leicoja, että vuosien tauon jälkeenkin sen ja pääkoppani välille näytti löytyvän jokin yhteys. Sen ymmärsin tutkiessani otoksiani. Mutta oli myös myönnettävä, etteivät kuvat valokuvausta uudistaisi. Ne olivat kuin kuvani ennen; jaa, olivatpa sentään värillisiä. Sai riittää remixiin!
Vaikka halusin tehdä näyttelyn valokuvista halusin mukaan myös jotain esineellistä. Lavastuksen, joka liittyisi kuvien ’näennäiseen’ paikkaan, Pariisiin. Päätin kopioida Seinen rantabulevardien bouquinistien myyntilaatikon, joissa nykyään on useimmiten pelkkiä postikortteja, kuvia, matkamuistoja ja pientä krääsää. Niinpä kasasin omaan laatikkooni pieniä viitteitä entisten ja uusien kuvien yhteydestä ja jotain henkilöhistoriastani milloin se liittyy valokuvaukseen. Taas luku omaelämäkertaani. Tai arkku, johon loppuu vihdoin valokuvaamiseni. Laatikko alkoi lopulta hallita tilannetta niin, että katsoja nyt joutuu kyyristymään arkun – tai alttarin – eteen kun haluaa tarkastella kuvia lähemmin. Ratkaisu ei ole kiusantekoa, mutta sinne kuvat vain joutuivat. Hävisivät taistelun esineellisyydelle.
Vaikka monet kuvista voisivat olla mistä tahansa, ei niitä olisi ilman Pariisia. Paikan ja valokuvien yhteydestä, myös muistoista, tuli myös yhteinen tekijä minun ja parikseni kutsumani Nina Rantalan välille. Hippolyten kutsu kun sisälsi dialogikumppanin valinnan. Valinnastakin voisin kertoa pitkään, mutta jääköön siihen, että Ninan isoäiti oli serkkuni! Serkkuani muistelen lämmöllä, Ninan kumppanuudesta olen ylpeä.
Nina Rantala
Teokseni käsittelevät kuvaamista. Olen tehnyt hiljaisia monumentteja kuvan ottamisen hetkelle, kuvaamiselle välineenä elämän rakentajana.
Noin vuosi sitten tapasin naisen, joka kertoi kuvanneensa 1970-luvulta lähtien filmikameransa viimeisillä kuvilla, noilla filminlopuilla, kerrostalonsa parvekkeelta avautuvaa näkymää. Halusin nähdä kuvat. Aineisto oli valtava. Kuvissa näkyi urheilukenttää, leikkipuistoa, puita, talorivejä, tehtaan piippuja, taivaan rannassa kohoavaa Pasilaa, uusia maailmanpyöriä Linnanmäellä, naapuritalon villiviiniä, auringonlaskuja, vappumarsseja, risteyksiä, sisäpihaa.
Teokset Metsälampi (2008) ja Villiviini (2008) koostuvat näistä valokuvista. Metsälampi on naisen, yhdessä naapurin rouvan kanssa, käyttämä nimitys leikkikentällä olevalle betonialtaalle. Allasta tuskin huomaa katutasolta, mutta 9. kerroksesta näkee auringon kimmeltävän altaan veteen ja puiden ympäröivän sitä.
Vuosia kestäneessä kuvaamisessa on jotain kiehtovaa ja äärimmäisen koskettavaa. Paitsi, että niistä välittyy kiinnostus omaa ympäristöä ja sen muutoksia kohtaan, täytyy kuvaamisessa olla jotain enemmän, joka vetää puoleensa. Räpsäyksiltä näyttävät kuvat muuttuvat naisen puhuessa.
Isän hauta (2008) muodostaa toisen teoskokonaisuuden. Naisen ollessa kolmen päivän vanha, hänen isänsä kuoli jatkosodassa vuonna 1941. Nainen ei nähnyt isäänsä, mutta isä sai sanan, että hänelle on syntynyt tyttö. Teos käsittää naisen isän haudalta ottamia kuvia 1950-luvulta lähtien. Valokuvat ovat naiselle todiste siitä, että hän on vieraillut isänsä haudalla. Ne ovat myös konkreettisia kuvia heidän suhteestaan. Hän on myös kuvannut sankarihautarivejä ja virallisia seppeleenlaskuseremonioita. Muistan hänen makuuhuoneensa seinältä Mannerheimin kirjeen kalleimmasta uhrista.
Muutama sana dialogista Ismon ja minun välillä. Kutsukortti kertoo tunnelmasta paljon. Uskon, että Ismoa on kutkuttanut ajatus valita parikseen taiteilija, jolla on kuvanveistäjän ja käsitetaiteilijan tausta. Töitteni valokuvat ottanut nainen on samaa ikäpolvea kuin Ismo. Vertaan heitä mielessäni. Toinen on ammattikuvaaja, toinen harrastelija. Molemmat ovat ottaneet otetta paikkaan kuvaamalla, molemmilla on suhde sotaan.
Työskentelen 2008-2010 Saaren kartanon tutkija- ja taiteilijaresidenssissä yhteisötaiteilijana. Koneen säätiö tukee taiteellista työskentelyäni.www.kajander.net
www.ninarantala.net- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Lisätietoja ja lehdistökuvia:
Petronella Grönroos, näyttelykoordinaattori / Valokuvagalleria HIppolyte, +358 9 612 33 44, etunimi.sukunimi@hippolyte.fi
FOTOGALLERI HIPPOLYTE
Kalevagatan 18 B, 00100 Helsingfors
+358 9 612 33 44, www.hippolyte.fi
Öppet: tis-fre 12-17, lör-sön 12-16
Stängt: 6.12.2008, 23.-26.12.2008 & 30.12.2008-1.1.2009Ismo Kajander & Nina Rantala
5.12.2008 - 4.1.2009
I december 2008 fyller Fotogalleri Hippolyte trettio år och galleriets jubileumsår inleds. Jubileet till ära har Fotogalleri Hippolyte bjudit in fyra fotokonstnärer ur olika generationer för att ordna en utställning där de får föra en dialog med egna inbjudna. Av dessa öppnar den första dialogen, den mellan Ismo Kajander och Nina Rantala, jubileumsåret 5.12.2008 – 4.1.2009.
Samtidigt kan man på Hippolyte Studio se en dokumentutställning som belyser galleriets historia.
I mars 2009 fortsätter Ulla Jokisalo och Leena Saraste serien av dialogutställningar, i juli Elina Brotherus och Hannele Rantala, och i november avslutas jubileumsåret av Elina Relander (dialogpartnern bekräftas).
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ismo Kajander:
REMIXFör 30 år sedan ringde min fru till mitt jobb. Jag fungerade som överlärare i fotokonst på det som då var Konstindustriella högskolan. Min fru visste naturligtvis att jag hade funderat på och sökt efter någon sorts ställe att hålla fotoutställningar på. När hon märkt att den lilla affärslokal som funnits vägg i vägg med oss tömdes, hade hon rusat dit för att fråga om lokalens kommande öde. Den var ledig! Det ovannämnda telefonsamtalet blev inledningen till Hippolytes verksamhet. Jag hoppar emellertid över alla de dussintals historier som utspelade sig efter det, fram till idag.
Nu ringde inte telefonen utan det kom ett e-postmeddelande: en inbjudan att delta i utställningsserien för Hippolytes 30-årsjubileum. Efter min frus samtal hade jag inte tvekat, men nu tvekade jag inför det här. Jag har ju inte nu på många år använt mig av fotografiet som mitt egentliga uttrycksmedel. I tiderna fyllde passionen för fotografiet nästan hela mitt liv, men hur var det nu. Å andra sidan kändes det nästan som en plikt för mig att tacka ja till inbjudan. Jag var väl också lite smickrad, och gick med på förslaget. Trots att jag också fick frihet till andra möjligheter ville jag delta med fotografi, det stod klart. Mitt sinne hade återfått en viss lust…
Hur stor min passion för fotograferandet än var, skulle den inte ha haft något att göra med fotoutrustningen. Ändå är ett av fotograferandets delområden så nära förknippat med en viss kamera, att även jag äger två exemplar av den. När jag under ett år skrev små kolumner för den då existerande tidskriften Valokuva, valde jag som rubrikbild för min kolumn kameran i fråga, den legendariska biograffilmkameran Leica. Så när digimodellen av Leica för några år sedan dök upp på marknaden följde jag upp situationen. Jag funderade inte på själva utprovandet av kameran som redskap, utan tänkte på sambandet mellan fotograf och kamera, som jag hade en viss erfarenhet av från tidigare. Skulle ett sådant samband vara möjligt med det här redskapet som hörde till en ny generation?
Nu såg jag en chans att pröva saken och framförallt mig själv. Hur vore det med någon sorts remix –grej! När Leicas importör Foka Ab gick med på att låta mig få använda en Leica M8 reste jag omedelbart till Paris. Än en gång. Från det stället har jag de mest fullständiga bildserierna från de handmanövrerade kamerornas tid. Jag satte igång och remixade!
Saken blev inte lätt. Om jag förbigår de svårigheter som hör ihop med användningen av ett nytt redskap, resulterade allt i några mycket större problem: har jag när allt kommer omkring något att komma med, och intresserar det någon? Jag förstod att när jag hade tackat ja hade jag gjort något ganska själviskt. På pärmen av publikationen för den föregående utställningen jag hade hållit på Hippolyte skrev jag: Min Gud, om du ändå hade gett mig själviskhet. Nu verkade det som om jag hade fått det.
Leica M8 påminner så mycket om de tidigare Leicorna att det även efter en paus på flera år verkade finnas någon sorts samband mellan den och mitt huvud. Det förstod jag när jag undersökte bilderna jag tagit. Men det måste också erkännas att de här bilderna inte skulle förnya fotografiet. De var som mina tidigare bilder; ja, de var ju ändå i färg förstås. Det fick räcka för remixen!
Även om jag ville göra en utställning med foton ville jag också ha med något materiellt. Koreografin, som hörde till den ”synbara” platsen, Paris. Jag beslöt att kopiera en av försäljningslådorna bouquinisterna vid Seines strand-boulevarder har, i vilka det nuförtiden mest bara finns vykort, bilder, souvenirer och smått krafs. Jag samlade alltså i min egen låda små hänvisningar till sambandet mellan gamla och nya bilder, samt något ur min personhistoria i de fall det har något med fotograferandet att göra. Ett nytt kapitel ur min självbiografi. Eller en kista, där mitt fotograferande äntligen slutar. Lådan började till sist behärska situationen på ett sånt sätt att betraktaren nu måste böja sig framför kistan-eller altaret- när han eller hon vill studera bilderna närmare. Lösningen är inte ett sätt för mig att retas, men bilderna bara hamnade där. De förlorade kampen mot materialiteten.
Även om många av bilderna kunde vara varifrån som helst, skulle de inte finnas utan Paris. Sambandet mellan platsen och bilderna, och också minnena, blev också en gemensam faktor för mig och Nina Rantala, som jag hade inbjudit att jobba i par med mig. Det var så att i Hippolytes inbjudan ingick att man skulle välja en dialogpartner.
Om det valet kunde jag berätta länge, men det får räcka med att Nina är barnbarn till min kusin!
Henne den sistnämnda minns jag med värme, över kompanjonskapet med Nina är jag stolt.
Nina Rantala
Mina verk behandlar fotograferandet. Jag har gjort tysta monument till ögonblicket när man tar bilden, till fotograferandet som ett medel för att bygga livet.
För ungefär ett år sedan träffade jag en kvinna som berättade att hon sedan 1970-talet har använt de sista bilderna i filmkameran, de där sista filmsnuttarna, till att filma vyn som öppnar sig från balkongen i hennes våningshus. Jag ville se bilderna. Materialet var enormt. På bilderna såg man en sportplan, en lekpark, träd, husrader, fabrikspipor, Böle som reste sig vid horisonten, nya pariserhjul på Borgbacken, grannhusets vildvin, solnedgångar, första majtåg, korsningar, en innergård.Verken Skogstjärn (2008) och Vildvin (2008) består av de här bilderna. Skogstjärnen är namnet kvinnan till-
sammans med grannfrun använder på betongbassängen som finns på lekplatsen. Från gatunivån syns bassängen knappt, men från nionde våningen ser man solen glimma på bassängens vatten, och hur den omges av träden.I fotograferandet, som sträcker sig över flera år, finns något fascinerande och ytterst berörande. Förutom det att de förmedlar ett intresse för den egna omgivningen och dess förändringar, måste det i bilderna finnas något mer som drar en till dem. Bilderna som verkar som flimmer förändras medan kvinnan talar.
Fars grav (2008) utgör en annan verkhelhet. När kvinnan var tre dagar gammal dog hennes far i fortsättningskriget år 1941. Kvinnan såg inte sin far, men fadern fick höra om att han hade fått en dotter. Verket behandlar bilder kvinnan har tagit av sin fars grav, från 1950-talet och framåt. För kvinnan är bilderna ett bevis på att hon har besökt sin fars grav. De är också konkreta bilder av deras förhållande. Hon har också fotograferat rader av hjältegravar och officiella kransnedläggningsceremonier. Jag minns Mannerheims brev om det dyraste offret på hennes sovrumsvägg.
Några ord om dialogen mellan Ismo och mig. Inbjudningskortet berättar mycket om stämningen. Jag tror att tanken att som par välja en konstnär med en bakgrund som skulptör och konceptkonstnär har eggat Ismo. Kvinnan som har tagit fotografierna i mina arbeten hör till samma generation som Ismo. Jag jämför dem båda för mig själv. Den ena är professionell fotograf, den andra är amatör. Båda har tagit fasta på platsen när de fotograferar, båda har en relation till kriget.
Jag arbetar 2008-2010 som samhällskonstnär på Saari herrgårds forskar- och konstnärsresidens. Kone-stiftelsen stöder mitt konstnärliga arbete
www.kajander.net
www.ninarantala.net- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
För mera information:
Petronella Grönroos, utställningskoordinator/Fotogalleri Hippolyte, +358 9 612 33 44, förnamn.efternamn@hippolyte.fi